Pinja Päivänen selvitti pro gradu -tutkielmassaan, miten toimittajat puhuvat deskityön arvostuksesta ja merkityksellisyydestä sekä erilaisten työtehtävien yhdistämisestä. Päivänen palkittiin tutkielmastaan Media-alan tutkimussäätiön stipendikilpailussa.
Kaikki uutistoimituksissa 2010- ja 2020-luvuilla työskennelleet tietävät, mitä on deskityö. Deskivuorossa oleva toimittaja on aina valmiina reagoimaan uutistilanteisiin ja takomaan nopeita uutisia, jotka halutaan julki heti. Deskityöläiset muodostavat nopeimman uutistyön erikoisjoukon, uutisetulinjan.
Aloittaessani Helsingin Sanomien resurssisuunnittelijana vuoden 2021 alussa huomasin pian, että deskityöhön liittyy monenlaisia asenteita. Yksille pidempien uutisten kirjoitusvuorojen kanssa vuorottelevat deskivuorot olivat pakkopullaa ja niitä toivottiin mahdollisimman vähän. Toisille nopein uutistyö oli mieluisampaa vaihtelua. Kuitenkin taustalla vallitsevan yleisen mielipiteen mukaan deskityö oli “vain deskihommaa” – vähempiarvoista journalismia kuin taustoittavampi kirjoittaminen.
Päätin tutkia johtamisen ja journalistiikan kaksoisgradussani näitä deskityöhön liittyviä ristiriitaisia merkityksiä. Havaitsin, ettei deskityön asemaa toimituksissa ole tutkittu nykykontekstissa juuri lainkaan. Relevanteimmat tutkimukset löytyivät 2000- ja 2010-lukujen vaihteesta, ja niissä deskityötä pidettiin copypaste-journalismina, lähestulkoon pelkkänä tiedonvälityksenä. Deskitoimittajia ei pidetty oikeina toimittajina, ja työ keskittyi erityisesti nuorille, uransa alkuvaiheessa oleville toimittajille.
Vaikutti siltä, että nämä vanhat asenteet elivät suomalaisten toimittajien puheessa edelleen.
Haastattelin deskityön arvostuksesta seitsemää HS:n toimittajaa, joiden työnkuvaan kuului deskivuorojen lisäksi pidempien uutisjuttujen kirjoittamista ja osalla lisäksi henkilökohtaisista seuranta-alueista raportoimista. Analysoin aineiston diskurssianalyysilla eli konstruoin aineistosta puhetapoja, joilla haastateltavat rakensivat ja muokkasivat puheen kohteena olevia ilmiöitä.
Deskityön arvostuksen ohella aineistosta nousi esiin toinen teema, deskityön merkityksellisyys. Lisäksi tarkastelin, miten haastateltavat puhuivat työnkuvastaan, jossa nopea ja intensiivinen uutistyö yhdistyy hitaampaan kirjoittamiseen.
Deskityön arvostuksesta puhuessaan haastateltavat käyttivät puhetapoja, joita nimitän välttämättömyyden ja vähättelyn diskursseiksi. Deskityön arvostuksen katsottiin rakentuvan ensisijaisesti sen kautta, että työn muoto on välttämätön digitalisoituneessa uutiskilpailussa pärjäämiseen sekä journalismin välittömän tiedonvälityksen ja julkispalvelun arvojen toteutumisen kannalta. Välttämättömyyden rinnalla eli vähättelyn puhetapa, jonka mukaan deskityö ei ole nopeutensa takia oikeaa journalismia, sillä siinä ei ehditä tehdä omaa tiedonhankintaa eikä välttämättä aina kunnolla punnita julki meneviä tietoja. Vähättelyn juuret vaikuttivat olevan HS:n online-toimituksen alkuajoissa, jolloin deski oli muusta toiminnasta erillinen yksikkö, jonka toimintaa ei täysin ymmärretty.
Puhe deskityön merkityksellisyydestä piti sisällään monia elementtejä, jotka ovat keskeisiä työn merkityksellisyyden kirjallisuudessa. Ensinnäkin merkityksellisyys kytkeytyi journalistisiin arvoihin, joiden toteuttaminen oli haastateltaville henkilökohtaisesti tärkeitä. Deskityössä toimittajat pääsevät työskentelemään jonkun itseä suuremman eli yleisön tiedontarpeen palvelemisen eteen.
Valitsemani organisaatiotutkimuksen näkökulman mukaan työn merkityksellisyys ei ole yksinomaan positiivinen ilmiö, vaan se liittyy aina olennaisesti työssä vallitseviin ristiriitoihin ja työn kääntöpuoliin. Sellaiseksi aineistossani muodostui deskityön rankkuuden puhetapa, joka kuvasi merkityksellisyyden hintaa. Rankkuuden puhetavassa deskityön intensiivisyys ja nopeus luovat työn väistämättömät, hyvin kuormittavat olosuhteet. Rankkuudesta puhuessaan haastateltavat käyttivät itseironista huumoria sekä urheilu- ja sotametaforia.
Haastateltavat puhuivat erilaisten uutistyön muotojen yhdistämisestä mahdottomuutena. Deskityö näyttäytyi tässä mahdottomuuden puhetavassa häiriönä, joka tekee muiden työtehtävien tekemisen mahdottomaksi, vaikka erilaisille uutisille on varattu omat työvuoronsa. Haastateltavien mukaan muut työtehtävät ovat niin hallitsemattomia ja ennakoimattomia, että niitä on pakko tehdä deskivuoroissa nopean uutistyön lomassa. Tämä lisää työn kuormittavuutta entisestään. Mahdottomuuden puhetavassa olosuhteet eivät rakentuneet väistämättöminä, kuten deskityön rankkuuden puhetavassa, vaan niiden nähtiin olevan seurausta johdon asettamista epärealistisista tavoitteista.
Tulokset valottavat, miten toimittajat neuvottelevat työnsä arvostuksesta ja merkityksellisyydestä suhteessa ammattikunnan ja organisaation kontekstien tarjoamiin merkityksiin sekä työn realiteettien, nopeuden ja intensiivisyyden asettamiin rajoitteisiin. Graduni tarjosi HS:n johdolle uutta tietoa, jota hyödynnettiin uutistyön prosessien uudistamisessa.
Deskityön arvostuksen lisäksi myös journalistisen työn merkityksellisyys on aiheena vähän tutkittu. Työn merkityksellisyyttä pidetään journalismin tutkimuksessa ja alan sisäisessä keskustelussa usein itsestäänselvyytenä, työn yhteiskunnallisen merkittävyyden automaattisena seurauksena. Merkityksellisyyden tutkiminen on alalle erityisen tärkeää siksi, että syvä merkityksellisyys ja velvollisuudentunto journalistisia arvoja kohtaan ajaa monen toimittajan tilanteeseen, jossa työn merkityksellisyys ei enää tue hyvinvointia, vaan verottaa sitä.
Ristiriita nopeuden ja laadun välillä muodostaa uutistyön merkityksellisyyden paradoksin: digitalisoituneen mediaympäristön olosuhteet pakottavat toimittajat tinkimään nopeuden nimissä työnsä muista ideaaleista, kuten tietojen huolellisesta tarkastamisesta. Tällöin väistämättä myös työn merkityksellisyys kärsii. Journalististen arvojen toteuttaminen on toimittajille siis tärkein työn merkityksellisyyden lähde ja samalla merkityksellisyyden kokemuksen suurin este.
Näin eräs haastateltavista kuvasi deskivuoroissa vallitsevaa ainaista riittämättömyyttä ja velvollisuutta journalistisia arvoja kohtaan:
”Se mikä on se ikävä puoli ikuisesti – – se puutteellisilla tiedoilla toimiminen. Epävarmuus siitä, että ymmärränkö mä tämän asian, ajan puute siitä, että sulla ei oo aikaa edes mennä kattomaan sitä Wikipedia-artikkelia, jonka sä tiedät, että siellä se tieto olisi. – – Se on se niinku ikävin, masentavin ja raivostuttavin piirre, että et sä et tunne niitä asioita ja sit sun kuitenkin pitää esittää… ei pidä teeskennellä lukijoille, mut sun pitää niinku kirjoittaa semmoista välttävää tekstiä, jossa ei ole virheitä. Se on myös aika raskasta, aika vastuullista puuhaa, että sun pitää pystyä niinku kertomaan asiat riittävän oikein.”
Pro gradu -tutkielma JYX-julkaisuarkistossa
Pinja Päivänen palkittiin tutkielmastaan Media-alan tutkimussäätiön STIPENDIKILPAILUSSA.
