Anni Keski-Heikkilä palkittiin vuoden 2021 stipendikilpailussa. Keski-Heikkilän pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan journalismia suomalaisten poliitikkojen twiiteissä.
Jos Twitteriä selaa hetken, ei mene kauaa, ennen kuin törmää journalismiin muodossa tai toisessa. Juttuja jaetaan ja kommentoidaan. Medioita, toimittajia ja koko journalismi-instituutiota milloin haukutaan ja milloin kiitetään. Mukana on toki paljon muutakin sisältöä, mutta journalismin jakaminen on alustalle ominainen piirre. Tästä havainnosta lähti liikkeelle pro gradu -tutkielmani. Politiikasta kirjoittavana toimittajana olin kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen, miten journalismi näkyi poliitikkojen Twitter-viestinnässä. Tästä tuli tutkielmani tutkimuskysymys.
Poliitikkojen Twitter-viestinnän tutkimisen tärkeys syntyy kahdesta ilmiöstä. Ensinnäkin politiikan julkisuus on muuttunut 2000-luvulla merkittävästi. Politiikka ja journalismi, siis poliitikot ja toimittajat, ovat olleet jo vuosikymmenien ajan riippuvaisia toisistaan. Poliitikot ovat tarjonneet journalismille sisältöä, ja journalismi on tarjonnut poliitikoille väylän julkisuuteen. Hybridin mediajärjestelmän aikakaudella dynamiikka on muuttunut, kun poliitikot ovat voineet saada itseään ja mielipiteitään julki sosiaalisessa mediassa ilman toimittajien apua. Herää kysymys, mikä on journalismin rooli nykyisessä politiikan julkisuudessa.
Pääsemme toiseen aikamme ilmiöön, joka toimi tutkielmani lähtökohtana: journalismin kamppailu legitimiteettinsä eli oikeutuksensa puolesta sosiaalisen median aikana. Miksi journalistista mediaa kannattaisi tilata, jos sisältöä saa internetistä ilmaiseksikin? Suomalaisten luottamus lukemiinsa uutisiin on laskussa, valeuutiset valtaavat alaa ja oikeistopopulistiset poliittiset voimat lietsovat mediavastaisuutta. Näihin haasteisiin journalismin on instituutiona täytynyt löytää ratkaisuja.
Selvitin tutkielmassani, miten journalismi näkyy poliitikkojen Twitter-viestinnässä. Valitsin sosiaalisen median palveluista juuri Twitterin, koska sitä voi Suomessa pitää nimenomaan yhteiskunnallisen keskustelun alustana. Keräsin twiittiaineistoni ensinnäkin tekemällä kymmenien kansanedustajien tileiltä hakuja sanoilla kuten journalismi, media ja toimittaja. Tämän jälkeen valitsin edustajista kolme aktiivista journalismista puhujaa, joiden tilejä tutkin tarkemmin. Kohteitani olivat Jussi Halla-aho (ps), Veronika Honkasalo (vas) ja Anders Adlercreutz (r).
Havaitsin, että poliitikot käyttivät Twitteriä ylipäätään tyypillisesti esimerkiksi kampanjointiin, keskusteluun sekä poliittisille vastustajille ja medioille nokittelemiseen. Vaikutti siltä, että poliitikot käyttävät alustaa pääosin politiikan tekemiseen, mikä tuskin tulee alustaa seuraaville yllätyksenä. Tämä antoi kuitenkin tärkeän pohjan tutkimuksen seuraaville vaiheille. Kun esimerkiksi poliitikkojen journalismikritiikkiä tarkastellaan, täytyy pitää mielessä, kuka kritiikkiä esittää. Poliitikkojen esittämä kritiikki voi usein olla pikemminkin äänestäjille kuin medioille suunnattua.
Journalismiin liitetään usein normeja, joita sen odotetaan täyttävän. Ne ovat asioita, joita journalismi sanoo olevansa ja jotka muodostavat ikään kuin kriteerit hyvälle journalismille. Ne ovat toisaalta myös asioita, joissa epäonnistumista lukijat helposti kritisoivat. Aineistossani poliitikot kritisoivat journalismissa erityisesti juttujen relevanssia, totuudenmukaisuutta, objektiivisuutta ja ammattitaitoa. Poliitikot lisäksi kritisoivat usein juttuprosesseja, joissa he olivat olleet mukana. Aineistossa oli myös kritiikkiä, joka kohdistui ikään kuin koko journalismi-instituutioon. Silloin poliitikot näkivät jutuissa erityisesti asenteellisuutta ja poliittisia pohjavireitä suuntaan tai toiseen, usein omalle puolueelleen epäedullisesti.
Palasin kysymykseen politikoinnista. Mistä voimme tietää, onko esitetty kritiikki kohdistettu pikemminkin äänestäjille kuin journalismiin? Yritin lähestyä aihetta journalismin legitimiteetin kautta. Suhtautuminen journalismin legitimiteettiin voi paljastaa esimerkiksi oikeistopopulistisia tarkoitusperiä. Kaikki kritiikki ei nimittäin murra journalismin oikeutusta.
Poliitikot suhtautuivat journalismin legitimiteettiin sekä sitä tukien että murentaen, suorasti ja epäsuorasti. Suoraksi tukemiseksi katsoin viestinnän journalismin merkityksestä demokratialle. Epäsuoraa tukemista puolestaan näkyi juttujen jakamisena, kehumisena ja mediayhteistyöstä kertomisena. Myös ajankohtaisohjelman livetwiittaaminen tukee journalismin legitimiteettiä, sillä se osoittaa poliitikon seuraavan journalistista keskustelua ja pitävän sen puheenaihetta keskustelun jatkamisen arvoisena.
Suoraa journalismin legitimiteetin murentamista en aineistosta havainnut, mutta epäsuoraa löytyi runsaasti. Yksi keinoista oli nokittelu toimittajille tai medioille. Poliitikot esimerkiksi jakoivat juttuja, joista he sitten ivaillen nostivat esiin epäkohtia, kuten asenteellisuutta tai puoluepoliittista agendaa. Journalismi tai media sijoitettiin vastapuoleksi poliittisten vastustajien joukkoon. Konkreettisimmin tätä toi aineistossa ilmi Jussi Halla-aho, joka toisti Twitter-viestinnässään ilmaisua ”media ja muu vasemmisto”. Toinen murentamisen tapa oli kyseenalaistaa journalistisen tiedon luotettavuus. Lisäksi murentamisen keinona näkyi yksittäisten toimittajien kritisoiminen, pilkkaaminen tai heidän ammattitaitonsa kyseenalaistaminen.
Vaikka tutkielmani ei ollut määrällinen, uskallan sanoa, että legitimiteettiä vaikuttivat murentavan erityisesti perussuomalaiset poliitikot. Puolueen mediasuhde on oikeistopopulismille tyypilliseen tapaan kriittinen, joten tätä tuskin voi pitää yllätyksenä. Toisaalta myös perussuomalaisten Twitter-käytöstä löytyi median legitimiteettiä tukevia piirteitä.
Poliitikkojen tapa käyttää journalismia on muuttunut. Uutta on se, miten hybridissä mediajärjestelmässä poliittisen julkisuuden roolit ovat sekoittuneet. Aiemmin tutkimuksessa on todettu, että poliitikot käyttävät journalismia kahdella tavalla: informaation lähteenä ja julkisuuden areenana. Tutkielmani perusteella näyttää siltä, että kenties olisi syytä puhua myös välinefunktiosta. Journalismi toimii poliitikkojen ”omien medioiden” sisältönä: journalismia voi jakaa ja kommentoida ja politiikkaa voi tehdä niin sen sisällöillä, journalismikritiikillä kuin oikeutuksella. Tämä muutos journalismin toimintaympäristössä kannattaisi muistaa myös toimituksissa.
Anni Keski-Heikkilä palkittiin vuoden 2021 stipendikilpailussa. Opinnäytetyö on luettavissa Trepo-julkaisuarkistossa.
