Mari Huuskonen palkittiin vuoden 2021 stipendikilpailussa. Huuskosen kandidaatintutkielma tarkasteli vammaisuuden representaatioita mediassa.
Kuinka usein luet artikkeleita vammaisista ihmisistä? Seuraatko televisiosarjaa, jonka päähenkilö on vammainen? Miksi vammautuneen henkilön tarina esitetään aina tragediana? Maailman väestöstä noin 15 prosentilla on jokin vamma, mutta mediassa vammaisia henkilöitä käsittelevä sisältö ja sisällön määrä eivät aina vastaa todellisuutta.
Vammaiset ihmiset ovat yhteiskunnallisesti syrjitty vähemmistö. Vammaisten henkilöiden kohtaama syrjintä ei johdu oikeudellisista epäkohdista, vaan pääasiassa se juontaa juurensa yhteiskunnalliseen vammaiskäsitykseen, kuten ennakkoluuloihin ja asenteisiin. Yhteiskunnalliset normit syrjinnän perimmäisenä syynä saivat minut kiinnostumaan median roolista niiden tuottamisessa.
Media tuottaa, vahvistaa ja muokkaa ennakkoluuloja ja asenteita vammaisuutta kohtaan. Usein mediassa syyllistytään – kenties jopa sisällöntuottajan huomaamatta – välilliseen syrjintään. Välillinen syrjintä on itsessään neutraalia toimintaa, mutta se johtaa syrjiviin tapoihin ja asenteisiin luomalla vammaisista ihmisistä tietynlaista käsitystä. Mediassa välillinen syrjintä voi esiintyä esimerkiksi stereotypioiden tahattomana vahvistamisena.
Tutkielmassani havaitsin, että perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa vammaisuutta ja vammaisia ihmisiä representoidaan usein kielteisesti. Perinteinen media käsittelee vammaisuutta lähinnä lääketieteellisestä näkökulmasta, kuin vammaisuus olisi vika, joka täytyy korjata. Vammaisuutta kuvataan harvoin näkökulmasta, jossa se nähdään yhtenä yksilön lukuisista ominaisuuksista. Kielteisen lähestymistavan lisäksi vammaisuutta käsittelevää sisältöä tuotetaan huomattavan vähän suhteessa vammaisväestön todelliseen kokoon ja moninaisuuteen.
Perinteisessä mediassa vammaiset henkilöt asetetaan toistuvasti stereotyyppisiin, kielteisiin rooleihin. Vammainen ihminen esitetään muun muassa kykenemättömänä itsenäisyyteen, uhrina, katkerina ja vihaisina tai taakkana muille ihmisille ja yhteiskunnalle. Positiivinen, joskin melko vaatimaton käänne kohti myönteisempiä kuvauksia vammaisuudesta on havaittavissa 2000-luvun mediassa, kuten televisiossa. Edistyksellistä esimerkkiä vammaisuuden normalisoinnista näyttää brittiläinen saippuasarja Emmerdale CP-vammaisella hahmollaan Ryan Stocks. Hahmon tarina ei rakennu vammaisuuden varaan, vaan sarjalle ominaisesti keskitytään henkilön ihmissuhteisiin ja arkielämään.
Toisin kuin perinteisessä mediassa, sosiaalisessa mediassa korostuvat sen luonteelle tyypillisesti ääripäät. Vammaisiin ihmisiin kohdistuva vihapuhe kukkii monikanavaisessa, anonymiteetin mahdollistavassa mediaympäristössä, mutta samaan aikaan myös tuen ja kannustuksen määrä on kasvanut. Sosiaalisessa mediassa sisällön kontrolloiminen on haastavaa, jopa mahdotonta, kun taas perinteistä mediaa ohjaavat monet tahot, kuten kotimainen Julkisen sanan neuvosto ja sen Journalistin ohjeet. Se selittää erot sosiaalisen ja perinteisen median välillä esimerkiksi vihapuheen suhteen.
Vammaisuuden kielteinen representoiminen on uhka vammaisten ihmisten yhteiskunnalliselle asemalle ja oikeuksille. Vuonna 2005 ratifioitu ”YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista” tunnustaa median ja joukkoviestimien vastuun lisätä tietoisuutta, torjua ennakkoluuloja ja edistää myönteistä vammaiskäsitystä. Yhdenvertainen media on askel kohti yhdenvertaista yhteiskuntaa.
Osalla vammaisista ihmisistä ei ole yhdenvertaista pääsyä julkiseen keskusteluun ja mediaan. Saavutettavuusongelmia aiheuttavat muun muassa teknologiset laitteet ja kieli. Lisäksi perinteisessä mediassa sisällön portinvartijoina toimivat toimittajat ja media-alan ammattilaiset, joista suurin osa edustaa valtaväestöä. Journalisteilla ja muilla alan työntekijöillä on yhä tärkeämpi asema median yhdenvertaisuuden kehittämisessä.
Kun valtaväestön edustajat hallitsevat perinteistä mediaa, vähemmistöryhmiin kohdistuvilla ennakkoluuloilla on tapana vahvistua. Kansalaiset omaksuvat perinteisen median levittämät ennakkoluulot osaksi käsitystään vähemmistöstä, kuten vammaisista henkilöistä. Valtaväestön näkökulma on kuitenkin puutteellinen, sillä omakohtaisia kokemuksia voivat jakaa vain vähemmistöjen edustajat. Sen takia on merkittävää, että vähemmistöt saavat äänensä kuuluviin myös valtamedioissa.
Sosiaalisen median aikakauden myötä monet vähemmistöt, myös vammaiset ihmiset, voivat tuottaa sisältöä aiempaa monipuolisemmin ja osallistua julkiseen keskusteluun. Vammaisten henkilöiden itserepresentaatiot ovat tapa haastaa median vakiintuneita representaatioita ja stereotypioita. Itserepresentaatioiden tuottaminen on sosiaalisen median ansiosta vaivattomampaa kuin koskaan ennen, sillä sosiaalisen median kanaviin voi tuottaa sisältöä kuka tahansa. Itserepresentaation lisäksi median vakiintuneita esitystapoja voi haastaa tuomalla esiin vammaisten ihmisten kohtaamaa syrjintää, lisäämällä tietoisuutta, esittämällä vammaisuuden mahdollisia vaikutuksia elämään sekä kumoamalla vääristyneitä uskomuksia.
Tutkimustulos kiteytyy käytännön oppeihin. Niin vammattomat kuin vammaisetkin ihmiset voivat edistää vammaisuuden esitystapoja ja median yhdenvertaisuutta. Vammaisuutta koskevat mediasisällöt ovat lähes poikkeuksetta vammattomien henkilöiden käsialaa. Vammaisten ihmisten osallistaminen mediasisältöihin sekä niiden suunnitteluun ja toteuttamiseen on oiva tapa aloittaa muutostyö. Näin vammaisuutta käsittelevät mediasisällöt vastaavat vammaisten henkilöiden autenttisia kokemuksia.
Vammaisuutta käsittelevää ja esittävää sisältöä on tuotettava enemmän. Kuten sanottu, noin 15 prosentilla maailman ihmisistä on jokin vamma. Vammaisuutta käsittelevä mediasisältö ei vastaa tätä määrää. Journalisteilla ja muilla mediasisältöä tuottavilla ammattilaisilla on vastuu luoda monipuolista sisältöä, joka edustaa väestöä sen kaikkine vähemmistöineen. Kehotan siis sisällöntuottajia, ohjaajia, journalisteja ja kaikkia alalla työskenteleviä luomaan rohkeasti vammaisuutta käsittelevää sisältöä: hedelmällisintä on ottaa vammaiset ihmiset mukaan sisällön kehittämiseen.
On myös tavoiteltavaa, että vammaiset ihmiset eivät esiinny mediassa ainoastaan vammaisuuden kontekstissa. Vammaisuutta ei ole syytä korostaa, ellei asiayhteys sitä vaadi. Vammainen henkilö voi esiintyä mediassa esimerkiksi jonkin ammattiryhmän, sukupuolen tai vanhemman roolissa. Se on tehokas tapa edistää inklusiivista mediaa.
Mari Huuskonen palkittiin vuoden 2021 stipendikilpailussa.
