Maisa Mikkola tutki kandidaatintutkielmassaan lapsille suunnattua kriisiuutisointia, sen journalistisia perusteita ja siihen liittyviä mediaeettisiä kysymyksiä. Mikkola palkittiin opinnäytetyöstään Media-alan tutkimussäätiön stipendikilpailussa.
Ilmasto- ja ympäristökriisi, koronaviruspandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan. 2020-luvun alku on ollut täynnä globaaleja kriisejä, mikä on näkynyt niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa. Moni varmasti samaistuu tunteeseen siitä, että yhtäältä sitä haluaa pysyä arvaamattoman maailman tapahtumista ajan tasalla, mutta toisaalta epämiellyttävän tiedon jatkuva tunkeutuminen aivoihin saa voimaan pahoin.
Jos kriisejä koskevien mediasisältöjen käsitteleminen on hankalaa aikuisellekin, vielä monin verroin vaikeampaa se on lapselle. Sosiaalisen median aikakaudella kasvaneet lapset törmäävät kriisejä käsitteleviin mediasisältöihin helpommin kuin koskaan aiemmin. Tällaisia sisältöjä on kuitenkin harvoin tarkoitettu lapsille, joten ne saattavat järkyttää, ahdistaa tai pelottaa heitä.
Viime vuosina globaalit kriisit ovat olleet paljon esillä myös lapsille suunnatussa uutisjournalismissa, joka alkoi Suomessa kehittyä 2010-luvun lopulla. Alakouluikäisille lapsille suunnattujen uutismedioiden tavoitteena on kertoa kriiseistä luotettavalla ja totuudenmukaisella, mutta lapsille sopivalla tavalla.
Mikä sitten tekee lapsille suunnatusta kriisiuutisoinnista nimenomaan lapsille sopivaa? Entä millaisin perustein uutisoinnin journalistisia valintoja tehdään, ja millaista mediaeettistä pohdintaa niihin liittyy? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia kandidaatintutkielmassani.
Vielä parikymmentä vuotta sitten Yleisradiossa katsottiin, että sota on aikuisten asia, jolle lapset eivät mahda mitään, eikä heille siksi pidä siitä kertoakaan. Nykyään toimittajien näkemys asiasta on hyvin toisenlainen: Tutkielmaani varten haastattelemani lasten uutisten tekijät pitivät velvollisuutenaan kertoa lapsille maailmasta – myös sen ikävistä puolista – rehellisesti ja selkeästi. Koska lapset kuulevat kriiseistä joka tapauksessa, toimittajien mukaan on tärkeää, että lapset saavat tietoa luotettavasta lähteestä ajoissa ja ymmärrettävällä tavalla. Toisaalta toimittajat olettivat, etteivät lasten uutiset ole ensimmäinen lähde, josta lapset kuulevat kriiseistä. Tarkoituksena ei siis ole niinkään välittää kriisitietoa, vaan selittää muualta kuultua. Siksi toimittajat pohtivat ennen juttujen julkaisemista tarkkaan, mistä, miten ja milloin uutisoidaan.
Lapsille suunnattujen kriisiuutisten agendaa määrittävät yhtäältä toimittajien näkemykset siitä, millainen kriisitieto on yhteiskunnallisesti merkittävää. Käytännössä tämä tarkoittaa, että lasten kriisiuutisten aiheet mukailevat pitkälti sitä, mikä aikuisille suunnatuissa uutisissa on pinnalla. Toisaalta näihinkin aiheisiin on toimittajien mielestä tärkeää löytää suoraan lapsia koskettava näkökulma. Myös toimittajien käsitykset siitä, mitkä asiat lapsia kiinnostavat, ohjaavat uutisointia. Näitä mielikuvia toimittajat pyrkivät kirkastamaan olemalla vuorovaikutuksessa lasten kanssa, kuten vastaamalla uutisissa lasten lähettämiin kysymyksiin.
Lapsille suunnatussa kriisiuutisoinnissa pyritään panostamaan kielen selkeyteen ja yksinkertaisuuteen sekä sisällön napakkuuteen, konkreettisuuteen ja taustoittamiseen. Yksityiskohtia häivytetään ja asioista kerrotaan yleisluontoisesti. Toimittajien mukaan tavoitteena on säilyttää uutisen kärki kirkkaana ja etäännyttää lapsia kriisistä. Heidän mielestään uutisista ei kuitenkaan jää puuttumaan mitään olennaista, vaan samanlaisilla rajauksilla voitaisiin uutisoida kriiseistä myös aikuisille.
Toisin kuin aikuisten uutisissa, joissa kriisitietoa vyörytetään yleisölle vapaammin, lasten uutisissa on toimittajien mukaan erityisen tärkeää löytää tasapaino vakavien ja kevyiden aiheiden välillä. Monille lapsille uutisten seuraaminen on ennen kaikkea ajanvietettä, jonka tarkoitus on tuottaa hyvää mieltä. Koska uutismediat kilpailevat lasten huomiosta sosiaalisen median viihdesisältöjen kanssa, toimittajat haluavat pitää pääpainon positiivisissa uutisissa.
Tutkimuksissa on todettu, että kriisejä käsitellään mediassa aina tietyssä kansallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Tämä pätee myös lapsille suunnattuun kriisiuutisointiin. Uutisten kautta rakennetaan lasten käsityksiä siitä, miten, miksi ja keiden kärsimykseen ja hätään tulee vastata. Siinä olennaista on esimerkiksi kriisiuutisten välinen priorisointi, jota toimittajat tekevät raivatakseen riittävästi tilaa mukaville jutuille. Priorisoinnin seurauksena toimittajien vähemmän merkityksellisinä pitämät kriisiaiheet jätetään pois uutisagendalta.
Tutkielmassani olin kiinnostunut myös siitä, miten lapsille suunnatussa kriisiuutisoinnissa otetaan huomioon heidän viestinnälliset oikeutensa. YK:n yleissopimuksessa lapsen oikeuksista todetaan, että joukkotiedotusvälineiden tulee yhtäältä levittää lasten ”sosiaalista ja sivistyksellistä kehitystä edistävää” sisältöä ja toisaalta suojella lapsia ”heidän hyvinvoinnilleen vahingolliselta tiedolta ja aineistolta”. Näiden kahden tehtävän yhteensovittaminen on kriisiuutisoinnissa vähintäänkin haastavaa: kyse on yhteiskunnallisesti merkittävistä ilmiöistä, mutta niihin liittyy vakavia uhkia ja traumaattisia kokemuksia, jotka voivat järkyttää lapsia.
Haastattelemani toimittajat myönsivät, että kriisiuutisista on vaikeaa tehdä sellaisia, etteivät ne ahdistaisi lapsia lainkaan. Uutisoinnin tavoitteena on kuitenkin ylläpitää toivoa ja tulevaisuudenuskoa sekä vähentää huolta ja pelkoa. Siksi kriisejä pyritään lähestymään positiivisen kautta esimerkiksi kertomalla, miten elämä jatkuu vaikeuksista huolimatta. Toimittajien mielestä kriiseistä on tärkeää uutisoida lapsille siksi, että kriisitieto ei lisää vaan vähentää lasten tuskaa.
YK:n lastenrahasto Unicef on julkaissut eettiset ohjeet siitä, miten lapsista tulisi uutisoida. Vaikka ohjeissa ei otetakaan kantaa siihen, miten lapsille tulisi uutisoida, niissä todetaan, että ”lasta tulee ennen kaikkea suojella” ja ”suojelun tarpeen edelle ei mene lasten asioiden edistäminen”. Toimittajien mukaan kriisiuutisointiin liittyvistä rajauksista, kuten aihe-, sana- ja kuvavalinnoista, keskustellaan toimituksissa aktiivisesti. Vakiintuneita toimintatapoja ei kuitenkaan ole, vaan ratkaisut perustuvat tapauskohtaiseen harkintaan. Lapsille suunnattua kriisiuutisointia koskevalle eettiselle ohjeistukselle olisi siis tarvetta.
Maisa Mikkola palkittiin kandidaatintutkielmastaan Media-alan tutkimussäätiön stipendikilpailussa.
