Aino Kangaspuro Haaparanta käsitteli pro gradu -tutkielmassaan toimittajan kannettavaa tietokonetta ekologisten kriisien materiaalisena solmukohtana. Kangaspuro Haaparanta palkittiin tutkielmastaan Media-alan tutkimussäätiön stipendikilpailussa.
Tiesitkö, että toimittajan kannettava tietokone – tuttavallisemmin läppäri – sisältää kobolttia yhden leipäpalan painon verran eli noin 28 grammaa? Jos vastasit kieltävästi, et ole ainoa. Harva toimittajakaan tulee ajatelleeksi asiaa jokapäiväisessä työssään, saati sitä, että maailman suurin koboltin tuottajamaa on Kongon demokraattinen tasavalta. Sen koboltintuotanto on tunnettu sekä ihmisiä että ympäristöä julmasti riistävistä, saastuttavista ja jopa tuhoavista käytännöistään.
Lähestyn teoreettisessa pro gradu -tutkielmassani toimittajan läppäriä Suomessa toistaiseksi melko tuntemattoman mediatutkija Sy Taffelin poliittisen mediaekologian suunnasta. Tämä teoreettismetodologinen lähestymistapa mahdollistaa mediateknologioiden aineellisuuksien – kuten mineraalien, metallien ja muovien – ja niiden ympäristön tilaan, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja poliittisiin arvovalintoihin liittyvien kytkösten tarkastelun ja kriittisen erittelyn.
Työni keskeinen lähtökohta on, että antropogeeniset eli ihmislähtöiset ekologiset kriisit, kuten ilmastokriisi ja biodiversiteettikato, vaativat sekä journalisteja että journalismin tutkimusta asemoimaan itsensä uudelleen suhteessa planetaarisiin rajoihin. Tutkielmani konkreettisena havaintoesimerkkinä on toimittajan läppäri, koska sen avulla toimittajat tuottavat julkiseen keskusteluun parhaimmillaan oleellista tietoa ekologisten kriisien juurisyistä sekä niiden mutkikkaista kytköksistä niin teknologiaan, kulttuuriin kuin digitaalisesti välitetyn viestinnän käytäntöihin. Toisaalta toimittajan läppäri mediateknologiana kytkeytyy oleellisesti myös Maa-planeetan tämänhetkiseen hätätilaan: läppärin valmistaminen ja käyttö kietoutuvat yhteen paitsi ympäristön, myös inhimillisten ja ei-inhimillisten entiteettien ekstraktivistisiin riiston muotoihin. Läppärissä yhdistyvät materiaalit ovat muotoutuneet pisimmillään miljoonien vuosien aikana, mutta niiden aktiivinen käyttöikä osana mediateknologista laitetta jää tyypillisesti vain muutamiin vuosiin. Tämä tekee nykyisenkaltaisesta journalismista kestämätöntä.
Maisterintutkielmani on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitin, miten toimittajan työvälineiden materiaalisuutta on käsitelty vuosina 2007–2023 journalismin tutkimuksessa ekologisen kestävyyden/kestämättömyyden kontekstissa. Toteutin tutkielmassani systemaattisen tiedonhaun sekä suomalaisten yliopistojen avoimiin julkaisuarkistoihin että neljään journalismin ja viestinnän tutkimuksen vakiintuneeseen, kansainväliseen journaaliin (Digital Journalism, Journalism Studies, Journalism – Theory, Practice and Criticism ja Journal of Communication). Tekemieni tiedonhakujen perusteella osoitan tutkielmassani, että journalististen työvälineiden kytköksistä materiaalisuutta on toistaiseksi tutkittu vielä varsin niukasti, vaikka tarve tämän tyyppiselle tutkimukselle on polttava. Työssäni esitän, että jo ammattimaisen journalismin keskeinen rooli yhteiskunnallisen julkisuuden tuottajana perustelee materiaalisen lähestymistavan tarpeen myös journalismin tutkimuksessa.
Toisessa osassa käsittelen työssäni toimittajan läppäriä ekologisten kriisien solmukohtana kolmesta suunnasta. Ensiksi pohdin mediateknologiaan ja sen käytön mahdollistavaan infrastruktuuriin yhä liitettyä aineellisuuden harhaa. Esitän, että aineellisuuden harha ei pelkästään pönkitä mielikuvaa teknologian “puhtaudesta”, vaan myös oikeuttaa ekstraktivistiset käytännöt, joiden varassa nykyinen teknokapitalismi toimii. Pyrin osoittamaan työssäni, että globaalin mediateollisuuden, journalistisia esityksiä ammatikseen valmistavien toimittajien ja journalismista kiinnostuneen tutkimuksen on otettava mediateknologioiden materiaaliset kytkökset ekologisiin kriiseihin todesta, jotta ekologiset kriisit eivät jää vain journalismin julkisuustiloissa kaikuvaksi huolipuheeksi journalistisen ekokatastrofiesitysten muodossa.
Toiseksi tarkastelen toimittajan läppäriä siihen kytkeytyvien erilaisten ekstraktivististen riiston muotojen – kuten luonnonvarojen kestämättömän hyväksikäytön mutta myös digitaalisen ekstraktivismin, jonka kohteena on ihmisten henkilökohtainen data – kautta. Esitän työssäni, että poliittisen mediaekologian perustana olevan ekologisen etiikan periaatteet eivät muunnu todellisiksi käytännöiksi itsestään, vaan ne tarvitsevat tuekseen konkreettisia lainsäädännöllisiä toimenpiteitä, jotka vastuullistavat niin mediateollisuuden kuin journalismin tuotanto- ja työkäytännöt materiaalisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa, että mediateollisuuden tulee sitoutua muun muassa alan hiilidioksidipäästöjen nopeaan alasajoon sekä sosiaalisesti oikeudenmukaiseen kiertotalouteen tuotannon joka vaiheessa. Vaikka joitakin tällaisia sopimuksia ja lakeja on jo olemassa, ne eivät ole riittäviä planetaaristen rajojen kannalta. Tästä syystä journalistisia esityksiä tuottavan mediateollisuuden – aina yritysten toimitusjohtajista yksittäisiin toimittajiin – on otettava nykyistä vakavammin sellaiset keskustelut, joissa pohditaan, millaista on 2020-luvun ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti vastuullinen journalismi, ja miten sitä tuotantoprosessin eri vaiheissa valmistetaan. Kuten tutkielmassani totean, aidosti vihreää mediateknologiaa ei ole vielä olemassa, mutta tämä ei tarkoita, että sen kehittämiseen ei pitäisi pyrkiä.
Kolmanneksi lähestyn toimittajan läppäriä tarkastelemalla sen materiaalisia kytköksiä teknokapitalismiin. Argumentoin tutkielmassani, että mitä yksityiskohtaisempaa henkilökohtaista dataa journalististen esitysten yleisöstä kerätään, sitä houkuttelevampia näitä esityksiä välittävistä alustoista tulee kohdennetulle mainonnalle. Mainonta, jonka perimmäisenä tarkoituksena on saada ihmisille jatkuvasti uusia haluja ja tarpeita, on puolestaan keskeinen ekologisesti ja materiaalisesti kestämättömän tulevaisuuden vauhdittaja.
Pyrin valottamaan tutkielmassani, että teknologisena laitteena toimittajan läppäri on yksi esimerkki poliittisen mediaekologian tarkoittamista ihminen-kone-ympäristö-sommittumista, joihin journalismista kiinnostuneessa tutkimuksessa on syytä kiinnittää nykyistä enemmän ja tarkempaa huomiota. Esitänkin työssäni, että toimittajan läppärin voi rinnastaa sekä myrkkyyn että lääkkeeseen – farmakoniin (pharmakon) poliittisen mediaekologian lähtökohtien taustalla vaikuttavan teknologian filosofi Bernard Stieglerin ehdottomassa mielessä. Kirjoittaessani tutkielmaani yksi taustalla vaikuttavista ajatuksistani oli, että jos toimittajat havahtuvat työläppäreidensä materiaalisuuteen sen kaikkine ekstraktivistisine kytköksineen, se voi havahduttaa heidät reflektoimaan myös ekologisia kriisejä ja omaa farmakon-osapuolisuuttaan niissä uudella tavalla. Tällä taas voi olla vaikutusta siihen, millaisia journalistisia esityksiä toimittajat näistä globaalisti paikallisista ja paikallisesti globaaleista ekologisista kriiseistä rakentavat – ja muuntuuko kestämätön journalismi materiaalisesti kestäväksi journalismiksi.
Pro gradu -tutkielma Trepo-julkaisuarkistossa
Aino Kangaspuro Haaparanta palkittiin tutkielmastaan Media-alan tutkimussäätiön stipendikilpailussa.
