Jenni Ripatin kandidaatintutkielma ”One vision, four walls: A qualitative view on a writers’ room model in Finnish serial content creation” paneutuu kansainvälisesti suosittuun sarjatuottamisen malliin, kirjoittajahuoneeseen, ja sen käyttöön Suomessa. Aalto-yliopistossa tehty tutkielma tarjoaa kolme konkreettista keinoa takaamaan käsikirjoituksellista laatua.
1950-luvulla Stalin kuoli, DNA löydettiin ja (aikaansa nähden) pieni laatikko mullisti viihteen käsityksen lopullisesti; televisio. Aiemmin yleisö oli tullut esityksen luokse ja nyt esitys tuotiin vihdoin yleisön omiin koteihin. Vaikka televisio tarjontoineen on käynyt läpi erilaisia vaiheita arvostetusta yhteisestä hetkestä jatkuvasti huokeaa sisältöä suoltavaksi mainoskoneeksi, kesti lähes 60 vuotta ennen kuin television esittelemä vapaa-ajanviettomalli todella muuttui. 2010-luvun digitalisoitunut TV-sarjabuumi merkitsi lineaarisen television jonkinasteista loppua – kaikkien sarjojen ja kausien kaikki jaksot pitää päästä katsomaan milloin tahansa, mistä tahansa. Yleisöllä on loputon draaman buffet-pöytä katettuna, kunhan kuukausimaksusta sovitaan.
Myös TV-sarjan ja elokuvan välisen raja-aidan vinoutuminen on ollut käynnissä jo pitkään. Tuotannollisesti ajatellen elokuva on ollut kuin vedenjakaja taiteen ja viihteen välillä: Kun pienennetään pitkän elokuvan budjettia, tehdään joko tehokkaammin (TV-sarja) tai laskujen maksua suuremmalla pieteetillä (ite-taidetta). Aiemmin TV-sisältö oli selvästi halvemmalla tuotettua kuin elokuvallinen sisaruksensa; nykyään maailmassa on jo useita esimerkkejä sekä pieteetillä että elokuvallisilla budjeteilla tehdyistä sarjoista.
Koska sarjoja kulutetaan entistä kiihtyvämmällä sykkeellä, myös niiden luomiseen on tullut enemmän sekä tilausta että painetta. Aiemmin tyystin toisenlaisiinkin sisältöihin keskittyneet media- ja tuotantoyhtiöt ovat löytäneet hienoista kassavirtaa sarjamaailmasta. Tekijöiden näkökulmasta myös kunnianhimoisempien tarinoiden kertominen on nyt mahdollisempaa kuin ennen; kansainvälinen yhteistyö rahoituksen ja tuottamisen puolella on jo alan arkipäivää. Vaikka joitain kansainvälistäkin huomiota saaneita suomalaisia sarjoja on olemassa – mm. Karppi ja Sorjonen – kuinka suomalainen sarjasisältö voisi nousta kansainväliseksi menestystarinaksi? Onko globaalissa mittakaavassa pienen edes mahdollista olla suuri? Kuinka sarjoja muualla luodaan ja mitä oppeja voisimme hyödyntää ottaen omat rajoituksemme huomioon?
2020-lukua kohti tultaessa TV-sarjojen kattaukselle on käynyt kuten buffet-pöydille ajan kuluessa yleensä aina käy; enää yleisö ei halua vain sitä tuttua ja turvallista vaan uskalletaan kokeilla eksoottisempiakin mahdollisuuksia. Maailma on siis entistä avoimempi myös muulle kuin englanninkieliselle sisällölle eli koko ei tosiaankaan enää ratkaise kaikkea. Perinteisten rahoittajien ohella lukuisat striimauspalvelut sijoittavat myös erikielisiin sisältöihin. Seuraava iso TV-sarjahitti voi tulla yhtä hyvin Algeriasta, USA:sta kuin Suomestakin. Globaalin yleisön edessä menestyäkseen sarja tarvitsee vain murto-osan yleisöstä, kunhan näin tapahtuu useammalla markkina-alueella. Näin ollen myös pienistä maista ponnistavat sarjat voivat päätyä suosituiksi vaikkeivat mitään yksittäistä valtavaa yleisönosaa onnistuisikaan houkuttelemaan. Samanaikaisesti yleisön laatuvaatimukset ovat samat niin suomalaiselle indie-tuotannolle kuin ison studiokoneiston tuottamalle Hollywood-spektaakkelille.
Tekijämielessä TV-sarja on perinteisesti ollut tuottajan, ja elokuva ohjaajan, media. Sarjoille tyypillisesti niiden parissa saattaa työskennellä useita ohjaajia muutamien jaksojen pätkissä kerrallaan, joten tarvitaan joku, joka on sisällöstä kartalla koko pitkän prosessin ajan. Kansainvälisesti TV-sarjoissa on yleistä käyttää nk. showrunneria. Showrunner on henkilö, joka on paikalla ensimmäisistä suunnittelupalavereista viimeiseen jälkityövaiheeseen; henkilö, joka on viime kädessä vastuussa sisällöstä. Termimäärityksestä huolimatta Suomessa showrunnereita ei (juurikaan) ole, pääkäsikirjoittajia kylläkin. Showrunnereiden yleistymisen ohella TV-sarjojen luonnissa käytetään usein nk. kirjoittajahuonemallia (engl. writers’ room). Kirjoittajahuone on käytännössä draamantuottamisen metodi, jossa useampi kuin yksi käsikirjoittaja kokoontuu säännöllisesti tarkoituksenaan tuottaa ennalta määritelty (sarja)sisältö. Kirjoittajahuoneen tarkoitus on valjastaa useammat kuin yhdet aivot työskentelemään saman sisällön parissa ja onkin helppo nähdä sen edut verrattuna suuren sisältömäärän tuottamiseen yksin. Suomeenkin kirjoittajahuone on pikkuhiljaa rantautunut vaikkei se sovikaan jokaiselle sisällölle; konseptin kehittely kirjoittajahuonemallilla lisää tarinan polyfoniaa ja draamankaarien syvyyttä, joista molemmista on hyötyä nimenomaan sarjasisällöissä.
Ikuisuuskysymykseemme – kuinka se suuri suomalainen sarjamenestys luodaan? – ei ole yhtä oikeaa vastausta. Ennen vastauksen syntymistä, joka usein tapahtuu salakavalasti ja yllättäen, on tärkeää keskittyä parantamaan sarjaluomiselle otollisia olosuhteita. Omassa tutkimustyössäni päädyin kolmeen suositukseen näiden olosuhteiden parantamiseksi.
Ensinnäkin sarjasisällön konseptoinnin nykyiset rahoitusmallit toimivat huonosti. Konseptoinnin yleisesti ajatellaan olevan halvin ja helpoin tapa parantaa TV-sarjan laatua. Uutta sisältöä luodessaan suurin osa käsikirjoittajien ajasta menee tarinan maailman ja sen henkilöiden rakentamiseen; rahoitusmallit taasen tukevat varsinaista tarinan käsikirjoitustyötä jättäen huomiotta konseptoinnin vaativan usean ihmisen työpanosta. Rahoitusmallien tulisi tukea sisällön (usein useiden käsikirjoittajien mukanaoloa vaativaa) konseptointivaihetta reilummin periaattein.
Toisekseen käsikirjoittajia ei hyödynnetä tarpeeksi suomalaisten tuotantojen muissa kuin kirjoitusvaiheissa. Sarjan parissa työskentely on pitkä prosessi ja käsikirjoittajan hyödyntäminen esimerkiksi kuvausvaiheessa hyödyttäisi alatekstin ja varsinaisen tekstin muutosten kanssa painivaa ohjaajaa. Käsikirjoittajien jonkinasteinen läsnäolo kuvausvaiheessa olisi omiaan myös synnyttämään suomalaista showrunner-sukupolvea.
Kolmanneksi Suomessa sarjabuumi on johtanut kokeneiden pääkäsikirjoittajien puutteeseen ja tulevaisuudessa voimme hyvinkin kokea todellisen taitovajeen tällä saralla. Perinteisen auteur-ajattelun vastaisesti elokuva-alan koulutusta tarjoavien tahojen tulisi tukea sisällöllistä kokonaisvastuuta kantavien henkilöiden koulutusta päivittämällä omaa koulutustarjontaansa paremmin nykymaailman tarpeita vastaaviksi.
Ihmisluonnolle on tyypillistä välttää muutosta, kunnes muuta mahdollisuutta ei enää ole. TV-sarjasisällöissä on valtavasti potentiaalia myös suomalaisen sisällönluomisen uuden aallon syntymiseksi, mutta vallitsevia olosuhteita täytyy alkaa muokkaamaan nyt. Television synnyn aikoihin kuollut Stalin aikoinaan totesi, ettei vallankumousta tehdä silkkihansikkain. Jottei kotimainen ala ja osaaminen jäisi sarjasisältöjen kelkasta, viimeistään nyt on aika ottaa rukkaset esille.
Stipendiblogin kirjoittaja tuli kirjoituksellaan toiseksi MEDIA-ALAN TUTKIMUSSÄÄTIÖN STIPENDIKILPAILUSSA.
