Anne Mölsä tutkii Media-alan tutkimussäätiön rahoittamassa väitöskirjassaan kirjailijuuden rakentumista kaunokirjallisuuden kustantamoiden arkisessa työssä. Blogikirjoituksessa Mölsä käy läpi tuntemuksiaan väitöskirjatyöstä ensimmäisen täyspäiväisen tutkimusvuoden varrelta.
Ensimmäinen täysipäiväinen vuosi kaunokirjallisuuden kustantajien työkulttuuria käsittelevän väitöskirjan parissa on lopuillaan. Lähdin työhön vuosi sitten tilanteessa, jossa olin pyöritellyt tematiikkaa jo useamman vuoden ja saanut pakit useissa rahoitushauissa. Monta kertaa ajattelin, ettei kannata enää jatkaa: väitöskirja tuntui epätoivoiselta sivuprojektilta, joka söi aikaa muulta, tuottavammalta tekemiseltä. Silti jokin sai aina palaamaan asiaan – jokin uusi oivallus, into, joka ei hautaamisyrityksistä huolimatta suostunut pysymään kuopassaan. Siis uusia pettymyksiä päin.
Kun Media-alan tutkimussäätiön päätössähköposti tuli, minulla oli jo merkittävän paljon kokemusta säätiöiden hylkäyksistä. Klikkasin itseni sisään järjestelmään puolikyllästyneenä, jo etukäteen varmana siitä, että näkisin pian tutun tekstin: “Apurahaa ei myönnetty”.
Mutta tällä kertaa siellä lukikin jotain muuta.
Kun sain tiedon apurahasta, olin aloittanut vähän aikaa sitten työpaikassa, jossa minua olisi luultavasti odottanut jossain lähitulevaisuudessa vakinaistaminen. Olin jo alkanut tottua ajatukseen turvatusta, vakavaraisesta tulevaisuudesta. Muttei mennyt kuin hetki, kun nuo mietteet olivat pyyhkiytyneet pois mielestäni ja sinne mahtui vain yksi riemukas ajatus: minun tutkimukseni, vihdoinkin.
Ensimmäisen rahoitusvuoden jälkeen lienee hyvä hetki pohdiskella, kannattiko täysipäiväiseen väitöskirjatyöhön lähteminen.
Vastaan, että se on kannattanut – monin tärkein ja syvällisin tavoin. Aamuisin, kun kävelen yliopistolle, minulla on innokas olo. Ideat tuntuvat suorastaan säkenöivän, ja ne valaisevat olemiseni erityisellä, intensiivisellä tavalla. Tunnen olevani oikeassa paikassa, omalla paikallani.
Innostuksen ja intensiivisen ajattelun toinen puoli on se, että se kuluttaa paljon energiaa. Tutkijana on todella olennaista tuntea itsensä ja oppia näkemään, milloin on aika jättää tutkimus hetkeksi lepäämään ja tehdä jotain muuta, kuten käydä uimahallissa tai tavata läheisiä. On tärkeää hyväksyä oma rajallisuutensa: tähän minä pystyn, tässä kohtaa voin vielä hyvin, tämä siis riittää. Muuten seurauksena on väsyminen, jonka ensioire itselläni on tutkimuksen hehkun katoaminen.
Hehku on tutkimuksen käyttövoima ja myös sen suurin anti. Toivon, että se kanavoituu lopulta myös julkaistavaan väitöskirjaan. Yritän kirjoittaa niin, että lukija voisi aistia aavistuksen siitä, mitä olen tuntenut kävellessäni puiston halki yliopistolle aurinkoisina aamuina, naputtaessani tutkimuspäiväkirjaa näppäimistö ropisten tai astuessani ensi kertaa sisään kustantamoiden ovista. Toivon, että tutkimus avautuu maisemaksi lukijalleen ja että sen merkitys tarttui häneen niin kuin se on tarttunut minuun.
Media-alan tutkimussäätiö on myöntänyt Mölsälle jatko-opintoapurahaa vuosina 2021 ja 2022.
