Anette Partonen tarkasteli kandidaatintutkielmassaan Helsingin Sanomien HS Ytimessä -erikoisartikkelien kerrontaa keskittyen erityisesti artikkeleissa esiintyviin kirjallisiin ja digitaalisiin elementteihin. Partonen palkittiin tutkielmastaan Media-alan tutkimussäätiön stipendikilpailussa.
Törmäämme päivittäin artikkeleihin, jotka esittelevät tapahtumapaikkoja graafisilla kartoilla, vetoavat tunteisiin animaatioilla tai zoomaavat valokuvassa kiinnostavaan yksityiskohtaan. Kumpi on vaikuttavampaa, kirjoitettu journalismi vai kaikki sitä ympäröivä?
Kandidaatintutkielmani osoittaa, että interaktiiviset ja dynaamiset elementit ovat nousseet perinteisen journalistisen valokuvan rinnalle. Tarkastelin tutkielmassani Helsingin Sanomien HS Ytimessä -erikoisartikkelien kerrontaa paneutuen nimenomaan artikkeleissa esiintyviin kirjallisiin ja digitaalisiin elementteihin.
HS Ytimessä valikoitui tutkielmani aineistoksi, sillä se lanseerattiin keväällä 2023 suurieleisesti feature-journalismin tuotteena, joka tuottaisi “Suomen vaikuttavinta journalismia” tekijöinään “kerronnan huippuammattilaisten tiimi”. Ytimessä-juttujen joukosta valitsin kuusi artikkelia, jotka on julkaistu kahden viikon sisällä tuotteen lanseerauksesta.
On havaittu, että erilaiset esitystavat voivat tarjota journalismille uusia kerronnallisia mahdollisuuksia. Parhaimmillaan ne syventävät lukukokemusta. Kun erilaisia kerronnan tapoja yhdistetään, puhutaan multimodaalisuudesta. Se onkin tutkielmalleni hyvin keskeinen käsite.
Mutta entä se aivan perinteinen kirjoitettu journalismi, musta valkoisella? Onko sille enää sijaa?
Tutkielmani pohjalta voi sanoa, että on. Vaikka digitaalinen kerronta näyttäytyy tutkielmassani uutena ja tutkimuksellisesti kiinnostavana ilmiönä, kiinnitin laajasti huomiota myös kirjalliseen kerrontaan. Tämän osan tutkielmasta pohjasin klassiseen kirjallisuuden tutkimukseen sekä 1970-lukulaisen kaunokirjallisen journalismin tutkimukseen. Tutkielmassani vastakkain asettuvat siis perinteinen kirjoitettu sisältö sekä uudenlaisen digitaalisen journalismin vielä ehkä vakiintumattomat konventiot – menneisyys ja nykyaika sekä perinteinen ja moderni. Tein silti päätelmän, että digitaalisen kerronnan elementit toimivat kirjalliselle kerronnalle nykyaikaisena vastaparina, eivät kilpailijana.
Hain tutkielmassani vastauksia kahteen tutkimuskysymykseen. Ensin halusin selvittää, millaisista kirjallisista ja digitaalisista elementeistä jutut koostuvat.
Valikoin aineiston sen perusteella, missä jutuissa näin hyödynnettävän multimodaalisen digitaalisen kerronnan keinoja. Mukana on esimerkiksi Alvar Aallon Helsinki-suunnitelmaa käsittelevä juttu, jonka keskeisenä kerronnan keinona toimii drone-kuvaa simuloiva animaatio ja rikosjuttu, joka on tuotu eloon sarjakuvaruutuja imitoivilla kuvituskuvilla.
Aineistossani kirjallisen kerronnan piirteet näkyivät monin eri tavoin, jotka tiivistin kahteen luokkaan. Niistä ensimmäinen oli nimeltään “Tilanne tempaisee mukaansa”, jonka alle niputin kohtauksellisuutta, reportaasikerrontaa, toimittajan läsnäoloa sekä subjektiivista kuvailua ilmentävät juttukokonaisuudet. Havaitsin, että näillä keinoilla pyritään luomaan lukijalle kokemuksen tunnetta, kuin hän olisi itse tilanteessa mukana. Toiselle luokalle annoin otsikon “Tyyli kiinnittää huomion”, sillä jutuissa hyödynnetään esimerkiksi puhekielisyyttä sekä lukijan suoraa puhuttelemista.
Digitaalisesta kerronnasta sen sijaan havaitsin kahdenlaisia elementtejä: interaktiivisia ja dynaamisia sekä perinteisiin konventioihin nojaavia. Esimerkiksi videosilmukat ja lukijaa vuorovaikutukseen houkuttelevat elementit ovat tyylillisiä tehokeinoja, mutta yksinään ne eivät välttämättä kävisi journalistisesta sisällöstä.
Perinteisiin konventioihin nojaavat elementit olivat journalistista valokuvaa sekä staattista infografiikkaa. Journalismin kohtaamista murroksista ja digiloikasta huolimatta nämä keinot ovat edelleen vahvasti läsnä myös niin sanotun Suomen vaikuttavimman journalismin kokonaisuuksissa.
Toiseksi halusin tietää, mitä kirjallisten ja digitaalisten elementtien välinen vuorovaikutus tuo juttuihin. Tutkielmani osoittaa, että digitaaliset elementit ovat mukana aineistoni jutuissa tukemassa tekstin kirjallisin keinoin tuotettua sisältöä, eivätkä haastamassa tai sulkemassa pois perinteisiä kerronnan keinoja. Digitaaliset elementit vahvistavat kokemusta, jota jo juttujen tekstiosuuksissa pyritään kirjallisen kerronnan keinoilla välittämään.
Voisi siis sanoa, että digitaaliset keinot ovat pitkälti lukuohjeita. Esimerkiksi Tove Janssonin maalausta käsittelevä juttu on koodattu niin, että kulloinkin analysoinnin kohteena olevaan yksityiskohtaan zoomataan. Journalistisen sisällön ymmärtäminen tehdään näin lukijalle helpommaksi.
Lisäksi tulin siihen lopputulokseen, että HS:n lanseeraustekstissä esitetty lupaus monipuolisiin kerronnan keinoihin panostamisesta pitää paikkansa.
Vaikka yksi HS Ytimessä -tuotteen motiiveista on tuottaa laadukasta journalismia, taustalla vaikuttavat tietysti myös taloudelliset intressit. Koska aineistoni jutut on julkaistu ensimmäisen kahden viikon sisällä tuotteen lanseerauksesta, niiden voidaan päätellä olevan näytteitä siitä, mihin näyttävät kerronnan keinot pystyvät. Tutkielmassani totean, että Alvar Aallon Helsinki-suunnitelmaa käsittelevä erikoisartikkeli julkaistiin lanseerauksen yhteydessä ilmaisena näytejuttuna.
Tutkielmani tuloksineen on kiinnostava, sillä digitaalista tarinallista journalismia on aiemmin tutkittu melko rajallisesti. On olennaista tutkia kotimaisen journalismin uusia innovaatioita ja lanseerauksia, jotta pysymme kriittisinä sitä kohtaan, miten lukijoissa pyritään herättämään tunteita, maksualttiudesta puhumattakaan.
Anette Partonen palkittiin kandidaatintutkielmastaan Media-alan tutkimussäätiön stipendikilpailussa.
