Ines Sirénin pro gradu -tutkielma ”Totuudenjälkeinen aika suomalaisessa media-alan ammattilehdistössä” tarkastelee, miten media-alan ammattilehdistössä käsitellään post-truthia eli totuudenjälkeistä aikaa.
Vaikka journalismin totuuskäsitys on ollut mediakritiikin kestoaihe jo pitkään, nousi käsite totuudenjälkeinen aika keskusteluun vuonna 2016. Tällöin useammat yhteiskunnalliset tähdet olivat oikeassa asennossa: poliittinen populismi oli Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittyen pinnalla, sosiaalinen media noussut monen arkipäiväiseksi tiedonlähteeksi ja perinteinen media vaikeuksissa, niin taloudellisesti kuin yleisöluottamuksenkin kannalta.
Ammattilehtien tutkimisen kautta pääsee kurkistamaan, millaisena totuudenjälkeisyydestä laajemmalle joukolle kirjoittavien journalistien omat lehdet näkevät totuudenjälkeisen ajan. Millaista suhtautumista, tulkintatapaa ja painoarvoa totuudenjälkeisestä ajasta toimittajille tarjotaan?
Post-truth, suomalaisittain totuudenjälkeisyys. Ajatus siitä, että mielipidettä jostain muodostettaessa faktoja tärkeämpiä ovat yksilön uskomukset ja omat mieltymykset. Ajatus, joka aiheuttaa kiistelyä jo sen olemassaoloa punnittaessa. Ajatus, joka pakottaa suomalaisetkin journalistit pohtimaan uusia keinoja yleisönsä säilyttämiseksi.
Moni mediaa seurannut on kuullut sanan totuudenjälkeinen aika, mutta sen yksimielinen määrittely tuntuu osoittautuneen vaikeaksi. Osa tukeutuu määritelmässään määrittelyn epämääräisyyteen, osa epäilee koko ilmiön olemassaoloa.
Totuudenjälkeinen aika tarkoittaa journalismille ja koko mediakentälle ongelmaa, johon se on tahtomattaankin joutunut. Sosiaaliseen mediaan voi kirjoittaa kuka tahansa, muu internet pursuaa ikäviä valeuutisia, ja alan taloudellinen tila sekä yleisön luottamus voisivat olla parempiakin.
Pitäisikö lukijat sitten saada oppimaan valheellisen tiedonvälityksen vaarat vai keskittyä tukkimaan totuudenjälkeistä tuubaa pursuavat internetkanavat? Ja toisaalta, löytyykö totuudenjälkeisyyden ongelma journalismista vai sitä ympäröivästä maailmasta?
Totuudenjälkeisen ajan tutkimus on toistaiseksi kärsinyt käsitteenmäärittelyn vaikeudesta sekä koko ilmiön uutuudesta, eikä laajaa tutkimuspohjaa ole vielä ehtinyt muodostua. Aihetta ovat Suomessa käsitelleet ainakin Vihma ym. (2018) kansainvälisesti taas esimerkiksi journalismin ja viestinnän tutkija Brian McNair, joka esittää totuudenjälkeiselle ajalle useita syitä. Useista syistä ratkaisevimpana totuudenjälkeisyyden nousulle on monesti esitetty teknologinen kehitys sosiaalisine medioineen (esim. McNair 2018).
Totuudenjälkeinen aika suomalaisessa media-alan ammattilehdistössä -pro gradussa (2019) tarkasteltiin totuudenjälkeisen ajan kehystämistä Suomen journalistisissa ammattilehdissä.
Monitahoista ilmiötä tarkasteltiin analysoimalla laadullisen kehysanalyysin avulla 137 kappaletta vuosina 2015-2017 Journalistissa ja Suomen Lehdistössä julkaistua artikkelia.
Suomalaisten journalistien mielipiteiden voi ajatella muodostuvan, kun he lukevat alan ammattilehteä, toisaalta ammattilehtien voi ajatella tarjoavan media-alan järjestöjen näkemyksen totuudenjälkeisestä ajasta. Kehystämistä eli asioista esitettävien puolten valitsemista ja korostamista tarkastelemalla voidaan nähdä, millaisena ilmiönä se Suomen journalistisella kentällä nähdään, millainen on siihen suhtautuminen ja millaisia ratkaisuja ja reagointia perinteistä journalismia uhkaavaan ilmiöön esitetään?
Tutkimuksessa paikannettiin yhteensä yhdeksän suomalaisen media-alan ammattilehdistön käyttämää totuudenjälkeisen ajan kehystä. Nimet Teknologinen mahdollisuus, Pahuuden voimat, Koulutuskysymys, Inhimillinen kärsimys, Naurettavuus, Määrittelykysymys, Maailma, Oppimisen paikka ja Valtionhallinto kertovat totuudenjälkeisen ajan moninaisuudesta. Ilmiöön liittyviä ongelmia ja niiden ratkaisuehdotuksia paikantuu niin journalismiin kuin sitä ympäröivään yhteiskuntaan.
Hallitsevana aineistossa ovat kehykset, joissa totuudenjälkeinen aika näyttäytyy hallittavissa olevana asiana. Tutkimuksen perusteella suomalaisessa media-alan ammattilehdistössä korostuvat teknologiaan liittyvät mahdollisuudet alalle, mutta myös itsekriittinen muistutus siitä, että myös journalismin on totuudenjälkeisenä aikana korostettu tarve tarkastella omia toimintatapojaan.
Esimerkiksi oppimisen paikan kehyksessä huolestutaan arvovallan hupenemisesta sensaatiojournalismiin, kiireeseen ja viestinnän pariin, teknologisen mahdollisuuden kehyksessä taas eletään mobiilivideon ja sisällön kierrätyksen maailmassa, jossa digitalisaation kelkkaan on uskallettava astua, vaikka menestyksestä ei olisi takeita.
Totuudenjälkeinen aika nähdään aineistossa hyvin harvoin lohduttomana tilanteena, johon ei ole löydettävissä minkäänlaista ratkaisua. Suomalaisen journalismin kannalta tätä voinee pitää positiivisena seikkana, toisaalta voidaan kysyä, onko tällainen tilannekuva sellainen, jota halutaan lukijoille – tässä tapauksessa maan journalisteille esittää.
Tutkimustuloksen perusteella voidaan päätellä, että suhtautumistapa totuudenjälkeiseen aikaan hakee vielä muotoaan. Suomalaisille journalisteille tarjoillaan hyvin moninaista kuvaa totuudenjälkeisen ajan ongelmista, seurauksista ja ratkaisuista, mutta samalla voidaan kysyä seuraavaa: jos suomalaiselle yleisölle kirjoittaville tarjoillaan monitulkintaista, hähmäistä tilannekuvaa, niin millaisena se välittyy edelleen kotimaiseen yhteiskuntaan?
Aineistossa vahvana näkyvässä itsekriittisessä kehyksessä käydään pohdintaa esimerkiksi feature-journalismin asemasta sekä viestinnän ja journalismin rajasta. Lienee selvää, että totuudenjälkeisen ajan kaltaisen suuren, koko yhteiskuntaa koskettavan ilmiön hallitakseen tulisi perinteisen journalismin ensin olla sisäisesti yksimielisempi. Keskenään kiistelevän ja epävarman on vaikea voittaa yleisön luottamusta.
Voi olla, että kymmenen vuoden päästä totuudenjälkeisyys kuulostaa vuoden 2016 muotisanalta, mutta journalismin kehitystarve tuskin poistuu muodista varsinkaan aikana, jolloin teknologian kehitys on riistänyt perinteiseltä journalismilta sen aseman ainoana tiedonvälittäjänä. Valeesta on myös sosiaalisen median myötä tullut nopeammin leviävää, ja teknologian edelleen kehittyessä sen tunnistamisesta on myös ennakoitu tulevan vaikeampaa.
Kokonaisuudessaan totuudenjälkeisyyden kehystämisen tarkastelu tarjoaa ajatuksia jokaiselle, jota kotimaisen journalismin huolenaiheet, nykytila ja kehityskohteet kiinnostavat.
McNair, B. 2018. Fake News. Falsehood, Fabrication and Fantasy in Journalism. London: Routledge.
Vihma A.,Hartikainen J., Ikäheimo H-P. & Seuri O. 2018. Totuuden jälkeen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos.
Opinnäytetyö ”Totuudenjälkeinen aika suomalaisessa media-alan ammattilehdistössä” Jyväskylän yliopiston sivuilla.
Stipendiblogin kirjoittaja osallistui kirjoituksellaan Media-alan tutkimussäätiön stipendikilpailuun.
